Maanantai 22.02

Poul Erik lähti jo aamulla kohti Tanskaa. Enää ei tarvitsisi kuunnella tanskaa ja olla hiljaa, vaikka ymmärtäisi. Helpotus sinänsä, vaikka Poul Erik on mukava ihminen. Ensimmäinen tunti olisi vasta yhdeltä, joten lähdin maastoilemaan Skemmingin kanssa. Pikku liinakko rakasti lumessa pomppimista. En tosiankaan tiedä, mitä Skemming teki ensimmäisen puoliskon. Pomppi lumessa asenteella "tuonne, eiku tänne, eiku tännepäs, eiku kaikkialle", koska kummallakaan meistä ei ollut havaintoa, missä se tie oikeasti menisi ja Skemmingin epäonneksi luntakin oli hyvin epätaisesti. Takaisin päin sitten laukattiinkin hyvin lujaa puolet matkasta. Upea tunne. Upeat lumiset vuoret, aurinko paistoi lämpimästi mereltä päin, upea meri ja Tórshavn alapuolella ja liinakko kipittämässä täyttä laukkaa yksin vuoristotiellä.

Lasse oli leikkinyt koko viikonlopun Heklan kanssa hyvin vaihtelevalla menestyksellä. Nyt olisi minun vuoroni taas leikkiä pienen mussukan kanssa. Islanninhevoskuolaimet päälle ja maneesissa alku. Hekla tuntui Heklalta, kuunteli nätisti ja oli varuillansa. Päätin lähteä pomoni pyynnöstä maastoon jopa Heklan kanssa, vaikkei se ollutkaan minusta niin hyvä idea lumen takja. Pois tallilta pääsimme hyvässä ja rauhallisessa töltissä, kuten jo kerran aikaisemminkin maastoillessani pikkuisen kanssa. Iso, suora ja täysin lumen peittämä tie olikin juuri se ongelma, jota pelkäsin. Kokeilin tölttiä ajatellen Heklan osaavan mennä suoraan. Hekla valui ja valui vasemmalle. Yritin kääntää pikkuisen ja reaktio oli "Yay, mäpäs saanki laukata tuultaki lujempaa, lälläslää <3". Noinhan tosiaan voidaan laukkakin nostaa. Muutaman kymmenen metrin jälkeen löin Heklalle täysin pitkät ohjat, sillä vieressä oli muutaman metrin suora pudotus ja kivinen ympäristö oli lumen peitossa. Hekla meinasi jopa hypätä alas, mutta pikkuisen luonteeseen sopivasti se vain pysähtyi. Vihdoinkin pääsisin muutaman sadan metrin jälkeen alas. Katselin paikoilleen jämähtänyttä pikkupollea. Silmät pyöri päässä ja heppa tärisi kauttaaltaan. Äkkiä alas siitä kohdasta, jota tallikoiratkin käyttävät ja maneesin ovi olikin jo lähes suoraan edessä. Maneesissa puhelin mussukalle ja silittelin kaulaa. Ehkä viiden minuutin jälkeen Hekla oli rento ja rauhoittunut, kuten minäkin. Nousin takaisin selkään ja ratsastin rauhallisesti käyntiä ja tölttiä ja muutamia etu- ja takaosakäännöksiä hetken ja vein pikkuisen ulos.

Tiistai 23.02

Tunnit alkoivat taas todella myöhään. Ratsastin Heklalla, muttei tamma edes leikkinyt kuuntelevansa, joten annoin toisen mennä tarhaan. Hain Freyjan sisään ja lähdin pomon kanssa maastoilemaan. Pomollani oli orinsa mukana ja pikkuinen Freyja ei ole vielä ihan tajunnut orin ja ruunan eroa. Retki sujui hyvin. Kävimme toisella tallilla ja moikkaamassa samalla tarhalaisia välipalalla, jolloin Freyja söi lunta janoonsa ja yritti pitää päätänsä orin lautasilla. Arabi-raukka joutui olemaan jostain syystä sisällä, kuten melkein kaikki muutkin. Paluumatkan Freyja oli hyvin oma itsensä. "Haluan toisen hännän, haluan leikkiä sillä, se on mun, haluaa leikkiä nythetitässäjoopakkopakkoihanpakko", sääli vain ettei Nonni-ori aivan pitänyt leikistä vaan vähän kiihdytti. Freyja ei höppänä tajunnut, mikä meni pieleen.

Ratsastin maneesissa Freistingin, joka oli erittäin mukava. Vähän ehkä puski eteenpäin, mutta avuillahan se oli koko ajan. Varsin herkkä painoavuille, vaikka selässä yleensä onkin apua tarvitsevia ihmisiä tai ihmisiä, jotka eivät vain yksinkertaisesti tee mitään tai tiedä mitä tekevät edes muodollisesti. Ihanat askeleet.

Keskiviikko 24.02

Tunnit alkoivat taas puolenpäivän jälkeen. Lumi on aivan mahtava syy perua tunnit. Parisen tuntia aikaa ratsastaa Hekla ja Skemming. Päätin edes yrittää juoksuttaa Hekla-pikkuisen kahdella liinalla. Pienen pieni tamma jopa piti siitä. Oli rento, pärski, ei kiihdyttänyt läheskään niin pahasti kuin normisti, venytti askelta, eikä taistellut edes takapäällä vastaan vain kuin muodollisesti alkuun. Ei edes oikeassa kierroksessa, vaikka pieni on niin väänttänyt vasemmalle, ettei siitä taida suoraa saada koskaan. Ainoa pieni ongelma oli toisen liinan siirtämisessä. Hännän alla oleva liina ei haitannut liikkuessa, mutta jos minun piti irroittaa se, niin johan meni häntä yhteenpainettujen takasten väliin ja pää nousi hyvin korkealle. Lopuksi vain irroitin liinan jättäen sen maahan. Odotin hetken ja yritin ottaa liinan pois Heklan jaloista. Tuloksena oli, että Hekla melkein nousi pystyyn ja itse siirsin Heklan pois liinan luota. Päästin Heklan vapaaksi juoksutuskehikkoon ja pikkuinen yllätykseni lähti jopa itse ravaamaan kaunista ja rentoa ravia. Yleensä Hekla vain nököttää paikoillansa. Kierroksen jälkeen pieni pysähtyi ja katsoi minua kohti. Rapsuttelin toista hetken ja peräännyin. Toinen voisi juosta vielä vähän lisää, jos haluaisi. Vähän ääntä ja kuin ihmeen kaupalla pikkuinen ravasi ja laukkasi onnellisena. Sitten vain takaisin lauman luokse ulos leikkimään.

Skemming käyttäytyi maastossa hyvin omana itsenään. Pomppimista ylös alas ja pään tunkemista hankeen. Itse en vain pahemmin perustanut siitä jäänsekaisesti tihkulumesta ja tuulesta, mutta hetken jälkeen siihenkin tottui ja pystyi nauttimaan auringosta.

Stældíksellä pääsin myös ryhmän mukana maastoilemaan. Mukavahan tuo oli kuin mikä, vähän eteenpäin vievä, mutta hyvällä tavalla. Edessä ollut Maria ei vain olisi jaksanut nostaa jalkojansa yhtään. Stældís ei aivan olisi ollu samaa mieltä, etenkin kun välillä yritin kannustaa Mariaa eteenpäin. Ja koska Maria on vain hyvin tamma, tuloksena oli pari varoituspotkua.

Torstai 25.02

Hekla sai vapaapäivän, sillä ensimmäinen tunti oli jo yhdeltätoista. Pikkuinen kyllä vain tapitti koko ajan minua, jos kävin laitumella ja välillä jopa seurasi. Skemmingin kanssa pääsin maastoilemaan ryhmän mukana. Skemming olisi halunnut vain laukata koko sydämensä kyllyydestä, mutta joutui tyytymään tölttäämiseen.

Rento viikko, koska lumi ei ole vieläkään kadonnut. Ehkä -1 ja auringossa ei edes sitäkään. Huomenna tuskin edes lähdemme Runavíkiin, sillä täällä ei olla totuttu lumeen eikä näin ollen haluta ajaa lumisilla teillä hevosten kanssa. Sääli sinänsä. Itse ainaskin pidän siitä, että kävelen parisen tuntii hevosten kanssa Runavíkin kauniissa maisemissa. Mukava tunne olla melkein merenpinnan tasolla edes välillä. Kotona kun olenkin jo useamman sataa metriä sen yläpuolella ja litteään Suomeen tottuneena se on outoa. Toisaalta, huomenna ratsastankin näillä näkymin sitten hevosia ja vain olla möllötän. Lauantaikin taitaa mennä niin, sillä perhe on saanut suru-uutisia ja lauantaina on hautajaiset. Täällä hautajaisia vietetään viimeistään viiden päivän kuluttua kuolemasta. Outoa, mutta ehkä vain parempi niin.