En tiedä, mikä se nerokas idea oli. Enkä tiedä, mistä se tuli. Alun alkaen kaikki lähti pään kääntämisestä oikealle, joka ei kyllä koskaan onnistunut. Mutta Heklaseni ei ollut liikkumistuulella ollenkaan. Näin edellistä merkintää sivuten.

Koska tiesin, ettei mussukani mihinkään jaksaisi liikahtaa, huomasin yhtäkkiä olevani pikkuisen vatsan alapuolella. Asiassahan ei ollut muuta ongelmaa kuin, että selässä oli hyvn tavallinen minisatula. Joten roikuin vasen käsi satulan etukaaressa kiinni ja pää hevosen etusten välissä, miettien mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. En jaksanut hilautua takaisin ylös, en saanut oikeata kättä mihinkään järkevästi kiinni, joten päätin vain löydä jalat maahan. Päätöstä myös helpotti uljaan ratsuni yllättävä kiinnostus kypärääni kohtaan.

Vähän samalla tavalla kävi ajatukselle, että poimisin jotain maasta. Oikea jalka pois jalustimesta ja satulan päälle, oikea käsi satulaan kiinni ja huomasin pääni olevan melkein maassa. Pienesti tuli kirottua sitä, että hevonen on niin pieni, että vasen jalkani meni vatsan alle. En siis saanut tukea hevosesta ollenkaan enkä näin ollen jaksanat hilautua takaisin satulaankaan. Fiksuin idea oli saada se oikea jalka takaisin maahan. Meni hyvin ohi, miten tämä onnistui ongelmitta ja kivuitta ja sujuvasti. Sitten vain takaisin selkään ja harjoittelemaan tuota vähän helpompana versiona.

Muutamaa muutakin epämääräistä temppua kokeilin, kuten vain yhden jalustimen varassa olemista ja samalla harjasta roikkumista niin, että olen kokonaan oikealla puolella hevosta.

Hekla selkeästi ei jaksanut välittää. Aina kun edes koskin kevyesti ohjiin, jotka pääasiassa roikkuivat kaulalla, polle vain henkäisi hyvin syvään ja laski turpansa maahan. Kyllä siitä vielä uljas viikinkiratsu tulee. Nyt jos vain itselläni olisi pieninkään käsitys siitä, miten asioiden pitäisi oikeasti mennä. Siihen asti pikkuinen voikin vain onnellisesti seisoa paikoillaan tunnin. Ehkä joskus on sopiva hetki jopa liikkua eteenpäin ja leikkiä uljasta viikinkiä.

Torstai 08.04

Pieni Hekla-raukkaparka joutui maastoilemaan ryhmän viimeisenä. Hekla oli aivan täydellinen, kuin unelma. En oikeasti meinannut uskoa, että se pieni tumma polle olisi vipeltämässä. Meni hitaasti Tulan perässä hyvin onnellisena. Ei yrittänyt ohittaa eikä keksiä muitakaan kommervenkkejä. Ei edes laukatessa, kun höppänällä ei ollut tilaa laukata. Tyytyväisenä tiputti raviin ja jölkötteli sitä sitten.

Hekla on muuten ihan höppänä. Pikkuinen on jo mustis. Aina kun mussu on sisällä ja haen joitain muita hevosia maneesiin, niin pikkuinen on tosi vihainen niille. Sama tapahtuu, jos harjaan hevosia laitsalla. Hekla tulee hyvin vihaisena ja itsevarmana paikalle ja ajaa toisen kohteliaasti pois ja sitten korvat hörössä oikein tyytyväisenä ja söpönä odottaa harjaamista.

Lauantai 10.04

Hekla oli aivan unelma maneesissa. Nopeammastakin töltistä pysähdyttiin parilla puolipidätteellä. Muutenkin koko hevonen toimi lähes ajatuksella koko ajan. Vähän surrealistinen fiilis koko olennon kanssa.

Iltapäivällä sitten Hervinin kanssa vaellukselle. Ai, että pohjoistuuli oli raikas. Onneksi, ei sentään meinannut yrittää tiputtaa satulasta, kuten Suomessa pahimmillaan :D

Sunnuntai 11.04

Hekla oli keksinyt, että oikealle voi olla hyvin raskas ratsastaa. Voi myös olla, että eilinen ratsastus jopa jumitutti lihaksia. Jokatapauksessa pää meni alas enemmän kuin hyvin, joten venyttelin pikkuisen kaulaa kaikkiin mahdollisiin suuntiin (paitsi oikealle kunnolla). Kun pää ei kääntynyt mainittavasti oikealle, fiksuna sitten nousin yhden jalustimen varaan ja yritin kääntää päätä. Pää kääntyi kiinni vasempaan jalustimeen. Kokeilin samaa toisin päin, mutta turpa meni maahan. Hekla liikkumismotivaatio rajottui pään laskemiseen. Koska tiedän, ettei Hekla liikahda mihinkään, vaikka sapelihammastiikeri hyökkäisi kimppuun, heitin ohjat kaulalle ja makoilin lautasten päällä. Mussukka ei jaksanu liikahtaa mihinkään suuntaan. Ei välittänyt, vaikka nousin polvilleni satulaan. Ei välittänyt, vaikka pyörin hyvin pienessä satulassa ympyrää. Nerokkain ideani oli nousta seisomaan satulaan. Ongelmaksi vain koitui se, ettei jalat mahdu satulaan. Hekla ei onneksi erityisemmin jaksanu välittää, vaikka toinen jalka olikin lautasilla. Eikä jaksanu välittää vaikka aikani siinäkin pyörin ja pompin maahan ja takaisin satulaan. Nähtävästi pikkuinen saa kärsiä näistä leikeistä vielä paljon.

Ikuisuuden jälkeen voisin jaksaa kirjoittaa jotakin.

Hekla-pieni on tossun alla virallisesti. Voin tehdä mitä tahansa ulkona ja maneesissa ja pikkuinen on tyytyväinen. Tokihan pienokaisen kanssa pitää jaksaa olla hereillä, mutta jo voi kävellä pitkin ohjin, vaikka joku toinen tölttäisi kohti. Uppiniskaisuudesta tuskin pääsee eroon, mutta toistaiseksi itse olen se uppiniskasempi.

Freyja-nuorukainen on alkanut jo näyttämään hevoselta. Lihaksia on jo ilmestynyt, mutta motivaatio laskee. Aivan kuin äitinsä. Kyllä se siitä vielä asettuu. Tai joutuu tosissaan tekemään töitä. Pääasia tällä hetkellä on kuitenkin se, että vauveli erottaa jo neljä askellajia toisistaan ja osaa töltätä ja ravata erittäin ilmavan tuntuisesti.

Olen myös ollut jo kipeänäkin. Vatsa päätti kapinoida. Mysteeriksi se jäikin. Tutkittiin ja tutkittiin. Oletuksena. Ei ollut se suomalainen "no tossa on buranaa" "se ei toimi mulla" "tos on resepti"-tyyliä. Raskaustestin, ultraäänen, usean verikokeen ja virtsatestin jälkeen ei keksitty mitään, koska oli vasemmalla puolella kivut. Tauti katosi yhtä yllättäen kuin ilmestyikin. Nähtävästi vain fääripöpö iski.

On muuten jännä tunne, kun ymmärtää kieltä, muttei osaa laittaa sanoja yhteen ja puhua itse. Kyllä kohta keksin ne kaikki saksalaistyyliset sanan muodot. Etenkään, kun vaihtoehtoja ei ole kovinkaan monta. Fäärissä on muuten ihan liikaa samoja sanoja kuin suomessa. Kurkku, torni, pissa ja lýsti ovat samat suomeksi, lisääkin noita sanoja on. Sitten on miljoona sanaa, joista vaihtaa kirjaimen tai kaksi ja ääntää kuin olisi kaatokännissä, niin saa fääriläisen sanan.

Paikallinen hurjin petokin on kohdattu: Juokseva lammas. Älä ole edes melkein lähellä, jos joku ruokkii villilampaita. Ne vipeltää ja lujaa eikä välitä, jos joku tulee tielle. Maanviljelijä aina ruokkii noin 50 lammasta tuossa pari metriä korkeammalta vain huutamalla "KOM KOM KOOOMM" ja sitten alkaakin kilpamääyntä. Kilpamääynnän aikana noin 50 lammasta vipeltää kilpaa kaikista mahdollisista ja mahdottomista suunnista. Tosiaankin kaukaa ylhäältä vuorilta, hotellin pihalta, tallin vierestä, kaukaa toisesta suuntaa vuorista, muutamasta paikasta vuoristolla, aivan kaikkialta. Ei siinä mitään, jos olisivat edes hiljaa kun syövät ja määkyisivät juostessansa. Meneekin juuri toisin päin. Eli pitää olla hereillä jos kuulee miehen kutsuvan lampaitansa. Tosiaankin, eivät ne väistä mitään tai ketään sillä hetkellä.

Turistivaelluksia on tullut kanssa pidetty. Samalla myös opittu, miltä tuntuu kun sää vaihtuu viiden minuutin välein auringon lämpimästä paisteesta lumisateeseen ja jäätävään pohjoistuuleen ja sumuakin ilmesty niin paljon, ettei nähnyt edes kymmenen metrin päähän. Oli harvinaisen aavemainen tunnelma vuoristopolulla. Sumua nousi maasta ja tosiaankaan en nähnyt vuoria,en Tórshavnia ja merta, en edes tietä kovin montaa metriä edemmäksi. Olen myös kokenut, kuinka upealta tuntuu lämmin aurinko koko päivän ja lämmin etelä tuuli. Kirkkaan sininen meri loistaa, linnut laulavat, veneet purjehtivat, meri loistaa tuhansien timanttien lailla ja valkoiset aallot. Tuolloin vain vuorilla tuppaa haisemaan suolta paikoitellen.

Suomalaisen kulttuurin omaperäisyys ja omalaatuisuus kanssa tulee tajuttua koko ajan paremmin. Hyvässä ja pahassa. Suomi on kyllä hyvin pakanallinen maa, vaikka kristittyhän se virallisesti on. Ei ne ruotsalaiset sitten onnistunut muussa kuin maalien tekemisessä jatkoajalla.

Metallimusiikkia kyllä on ikävä. Täällä on outoa, jos kuuntelee raskaampaa musiikkia. Tosiaankin, Týr on ainoa vakavasti otettava metallibändi. Sitten on Týrin solistin Heri Joensenin sivuprojekti ja MC Hár, jota kuunnellassa mietin aina, minkä eläin paran ne ovat päättäneet raiskata. Ei siis kovin korkea taso, siis Týriä vähätellen.

Mitään sen syvällisempää tai maata mullistavampaa en jaksa kirjoittaa täältä keskeltä rapakkoa tällä erää.

Perjantai 12.03.

Aamulle lähdimme normisti neljän hepan kanssa kauniiseen Runavíkiin. On se helppoa istua teppan päällä ja pitää sylissä pientä lasta ja samalla sopertaa niitä vähiä fäärin lauseita, jotka osaan. Teppa (äännettään tepa) ons siis sellainen karvainen hevosen selän peittävä todella paksu pehmuste. Muiden kanssa pitikin vain kävellä rauhallisesti, sillä Tula on hyvin tajunnut laiskuuden edut. Tammahan haluaa vain näyttää mahdollisimman söpöltä ja kauniilta, eihän sellaiset voi mennä lujaa. Sää oli aivan mahtava. Piti välillä ottaa takki pois, kun aurinko paistoi niin lämpimästi. Ohuen pitkähihaisenkin kanssa välillä tuli lämmin pelkästä kävelystä.

Ysiluokkalaisen Rúnan kahden viikon tet-jakso päättyi myös. Arki koittaisi taas pian. Ehkä sitten saan jonkin maahisen auttamaan.

Illalla ratsastin pienokaisen Heklan maneesissa juoksuttamisen jälkeen. En viitsinyt mennä ulos paikallisen taikauskon takja (=olin laiska). Älä koskaan aloita mitään uutta, älä koskaan osta mitään uutta perjantaina. Muuten seuraa huonoa onnea. Joka tapauksessa takaisin Heklaan. Olin sanaton. Jo liikkeelle lähtö oli vaikeata. Ei kuunnellu pohkeita, mutta jos käänsin oikealle niin lähti vipeltämään. Siinä sitten aikani käveltyä ja lauleltuani hepalle, kokeilin tölttiä ja ravia. Hekla reagoi ääneni nopeuteen. Meni hyvin rauhallisesti pienen pienillä puolipidätteillä. Kun hiljenin, vauhti kiihtyi välittömästi. Ehkä puolessa välissä pystyin jättämään puolipidätteet pois ja Hekla vipelsti nätisti ja hitaasti. Pikkuinenhan alkaa olemaan kohta jo tossun alla.

Sitten ruokin hepat ja kipitin kotiin syömään itseni ähkyyn ja katsomaan Tanskan X-Factoria. Ikävä kyllä, huonoin pääsi jatkoon ja fääriläinen Anna tippui. Sääli, sillä hän todella osaa laulaa ja esitys oli aivan mahtava häneltäkin.

Lauantai 13.03

Aamulla pomoni ratsasti uuden hevosen Spegillin (äännettän speejil). Upeahan se kuulemma oli, mutta askeleissa on vielä työstämistä, jos niistä pitäisi saada mukavat. Itse juoksutin Hekla ja lähdin upean sään innoittamana ulos. Auringonpaisteessa oli ihan mukava laulella Heklalle ties mitä, etenkin kun askeleet ovat niin mukavat, ettei niitä tunne. Pari kertaa mentiin edes takaisin tuo pitkä kisasuora. Vaihtelevasti käynnissä, ravissa ja töltissä. Jarru löytyi ja pysähtyminenkin onnistui. Välillä Hekla jopa laski itse päänsä alas. Mukava reissu kyllä. Hekla tuntuu vieläkin Heklalta. Hereillä pitää olla jokainen sekuntti, muutoin heppa lähtee kipittämään aivan liian lujaa. Nykyään sentään osaa hidastaa kipittämisen pyydettäessä. Aivan mahtava heppa kyllä näin yleisesti. Yksinkertaisesti hyvin mahtava. Kerrankin hevonen, jolla on oikeasti luonnetta.

Kun Hekla oli piehtaroinut onnellisesti maneesissa (on vasta oppinut rentoutumaan tarpeeksi kyseiseen asiaan), vein Heklan ulos ja etsin Freyjan. Freyja oli juuri päättäny ottaa tirsat. Pyysin heppaa nousemaan ja kakara nousi, kipitti Prún luokse hyvin vihaisena ja vaati tätä nousemaan. Kakarat..Töihinhän se silti joutuisi. Nuorukainen pääsisi vipeltämään kauniiseen säähän myös. Tuloksena oli kuollutta leikkivä vauva. Ei sen puoli tuntisen niin rankka pitänyt olla, kun pikkuinen jaksoi vipeltää ongelmitta pelkillä maiskautuksilla. Syytetään talviturkkia hiestä. Freyjan kunto ainakin nousee, joka on tarkoituskin ja pikkuinen saa leikkiä.

Sitten vähän siivoilua ja pomon veli kävi nyhtämässä heinää mukaansa. Olisihan se kiva tietää, mihin tarkoitukseen, mutta olevan vain liian laiska kysymään. Vestmanna, jossa hän asuu on kaukana. Tai ei kaukana, mutta autolla kaukana. Noin tunnin ajomatka, mutta linnunteitse lähellä. Ehkä joku kaunis päivä vaivaudun kysymään, mihin se heinä katoaa. Minun tuurillani se jätesäkillinen katoaa tulevaan huoneeseeni, jota tuo mies rakentaa. Kait se heinä nyt jonkin sortin tiivisteestä menee..

Pienen siivoilun jälkeen päädyin kotiin syömään keittoa ja sen jälkeen takaisin talliin. Auttelin laittamaan pari hevosta kuntoon ja lähdin metsästämään Skemmingiä. Ruuna-parka joutuisi töihin. Ehkä se joskus väsyisi niin paljon, ettei jaksaisi tapella ja olla ilkeä muille hepoille. Pienoinen virhehän se oli vipeltää erittäin pitkä tie ylös, kun alas pääsisi vain käynnissä huonon pohjan takia. Skemming oli järkyttynyt. Hänhän joutuisi käyttämään lihaksiansa. Kevyen lenkin jälkeen raukkaparka oli hikinen kuin mikä. Pihalle vain ja neljä heppaa sisällä. Nopeasti satulat selkään ja kahvihuoneeseen syömään kakkua. Sitten olikin aika ottaa hepat sisälle, ruokkia ne ja häipyä päiväunille.

Yhden jos toisenlaisen vaelluksen olen nähnyt ryhmien kanssa ja yksin on tullut maastoiltua lähes päivittäin. Lauantaina olin turistivaelluksella neljän ruotsalaisen kanssa ja pomoni, jotta osaisin jatkossa vetää yksin saman kahden tunnin vaelluksen. Ei muuten ollut pienintäkään ongelmaa puhua ruotsia ruotsalaisten kanssa (tanskaa puhuvilla on lieviä ongelmia ymmärtää suomenruotsia).

Varhain maanantai aamuna saapui uusi hevonen, Spejil (=peili). Laihaakin laihempi liinakkoruuna, jolla on talviturkkia useamman hevosen edestä. Oikein herttaisen ja uteliaan oloinen, vaikka on vielä vähän pihalla. Jaksaa aina itkeä maneesissa kavereiden perään.

Tänään lähdin Freyjan kanssa johtamaan yhtä vammaisratsastajaa maastossa. Reissun oli tarkoitus olla rauhallinen kävelyretki. Nelivuotias Freyja leikki mukana täysin ongelmitta, kuten myös Mariakin. Kunnes Marian etusen alle tuli kivi. Tasapaino lähti ja hevonen yritti korjata sen pomppaamalla eteenpäin. Tuloksena oli maassa makaava ratsastaja. Oli yksi niistä hetkistä, kun kirosin, ettei kännykkä ollut mukana. Ratsastaja oli täysin kunnossa ja ajatus tuntui kulkevan. Olin hyvin kiitollinen, että hän puhuu englantia edes jotenkin. Hetken rauhoteltuani ratsastajaa ja kahta hevosta ja saatuani hänet vihdoinkin jaloillensa, paikalle tuli mies. Selitin tilanteen ja hän soitti pomolle. Pian hän näinkin hänen jo ratsasvansa uljaan mustan orinsa kanssa tallin suunnalta. Siinä sitten hetki käveltiin niin, että ratsastaja tuketui pomooni ja Marian satulaan minun yrittäessä saada erittäin innokas Freyja ja laiska Maria samaan hitaaseen tahtiin. Sitten saimme rullatuolin ja hyppäsin Freyjan selkään. Piti yrittää saada Maria vielä mukaan eikä pikku Freyja ollut koskaan kokeillut asiaa. Kun huomasin, ettei Freyja halunnut leikkiä tapansa mukaisesti, vaan käyttäytyi nätisti ja aikuismaisesti, uskaltauduin tölttäämään. Kuin ihmeen kaupalla Mariakin vipelsi mukana ongelmitta.

Talliin päästyäni piti ottaa Brák sisälle. Kulomusta hevonen oli jo pidemmän aikaan rapsuttanut itseänsä rapsuttamasta päästyänsä. Kirppujahan siltä löytyikin. Eläinlääkäri oli jo paikalla katsomassa Spejiliä. Spejilillä on pieniä ongelmia heinän syömisessä ja rapsuttaa itseänsä aivan liikaa. Spejil syö, mutta vain maasta. Tiedä sitten, onko kysymys tottumisesta vai stressistä.