En tiedä, mikä se nerokas idea oli. Enkä tiedä, mistä se tuli. Alun alkaen kaikki lähti pään kääntämisestä oikealle, joka ei kyllä koskaan onnistunut. Mutta Heklaseni ei ollut liikkumistuulella ollenkaan. Näin edellistä merkintää sivuten.

Koska tiesin, ettei mussukani mihinkään jaksaisi liikahtaa, huomasin yhtäkkiä olevani pikkuisen vatsan alapuolella. Asiassahan ei ollut muuta ongelmaa kuin, että selässä oli hyvn tavallinen minisatula. Joten roikuin vasen käsi satulan etukaaressa kiinni ja pää hevosen etusten välissä, miettien mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. En jaksanut hilautua takaisin ylös, en saanut oikeata kättä mihinkään järkevästi kiinni, joten päätin vain löydä jalat maahan. Päätöstä myös helpotti uljaan ratsuni yllättävä kiinnostus kypärääni kohtaan.

Vähän samalla tavalla kävi ajatukselle, että poimisin jotain maasta. Oikea jalka pois jalustimesta ja satulan päälle, oikea käsi satulaan kiinni ja huomasin pääni olevan melkein maassa. Pienesti tuli kirottua sitä, että hevonen on niin pieni, että vasen jalkani meni vatsan alle. En siis saanut tukea hevosesta ollenkaan enkä näin ollen jaksanat hilautua takaisin satulaankaan. Fiksuin idea oli saada se oikea jalka takaisin maahan. Meni hyvin ohi, miten tämä onnistui ongelmitta ja kivuitta ja sujuvasti. Sitten vain takaisin selkään ja harjoittelemaan tuota vähän helpompana versiona.

Muutamaa muutakin epämääräistä temppua kokeilin, kuten vain yhden jalustimen varassa olemista ja samalla harjasta roikkumista niin, että olen kokonaan oikealla puolella hevosta.

Hekla selkeästi ei jaksanut välittää. Aina kun edes koskin kevyesti ohjiin, jotka pääasiassa roikkuivat kaulalla, polle vain henkäisi hyvin syvään ja laski turpansa maahan. Kyllä siitä vielä uljas viikinkiratsu tulee. Nyt jos vain itselläni olisi pieninkään käsitys siitä, miten asioiden pitäisi oikeasti mennä. Siihen asti pikkuinen voikin vain onnellisesti seisoa paikoillaan tunnin. Ehkä joskus on sopiva hetki jopa liikkua eteenpäin ja leikkiä uljasta viikinkiä.