Talvi palasi eilen tännekin päin maailmaan huimalla ehkä yhden asteen pakkasella. Yöllä oli tietenkin satanut lunta, mutta päätä huimaava pari senttinen hanki ei kyllä ole kovin paha hidaste. Aurinko paistoi ja tuuli oli kadonnut. Kamera ei osaa vangita maisemia läheskään tarpeeksi hyvin, joten koittakaa kestää. Päivä oli rento töissäkin. Ratsastin orilla, joka on erittäin fiksu ja asiallinen herrasmies. Heti kun satula on selässä, orin miehisyys katoaa. Ilman satulaa kyllä tykkää flirttailla kauniiden tammojen kanssa. Orilla oli aivan mahtavan tuntunen töltti ja kuunteli aivan täydellisesti eikä kyseenalaistanut tekemisiäni yhtään. Kunpa pieni Heklakin olisi noin unelma.

Eilen illalla myös eräs suhteellisen tunnettu islantilaismies, Poul Erik, ilmestyi tänne. Kuulemma kaikki tanskalaiset islanninhevosihmiset tietävät hänet. Ei taida olla kovin suuri yllätys, etten ole koskaan kuullutkaan hänestä mitään. Hän ratsastanut jokusen kymmentä vuotta isoilla hevosilla ja sen jälkeen siirtynyt islannihevosiin ja 40 vuotta islanninehvosiin tutuessaan hän on oppinut yhtä jos toista. Ainakin islanninhevosihmisistä. Itse päädyin väliaikaisesta majoituksestani evakkoon käytävän toiselle puolelle huoneeseen, jossa ei ole lämmitystä. Ihan mukava huone kyllä, vilposa, muttei se itse asiassa haittaa.

Tänään emme menneet Runavíkiin, koska täällä on vieras ja lunta tuli taas aamulla hetkittäin. Matka olisi kestänyt paljon kauemmin kuin sen noin tunnin. Sen sijaan päätimme vain rentoutua ja antaa Poul Erikin tutustua pariin ei niin asiansa osaaviin issikoihin.

Garpurin kanssa hän aloitti ja Garpur tajusi, että päätä voikin pitää alhaalla. Hekla taas olikin jo varsin toinen tarina.

Samoja asioita Poul Erik yritti kuin mitä itse teen pikkuisen kanssa. Hekla oli vain vahvasti sitä mieltä, että tuo epämääräinen mies voisi palata saman tien kotiin ja antaa pienen Heklan vain olla. Kokoovat etuosakäännökset jäivät vähän vaiheeseen jo heti kun mies nousi selkään. Sitten kokeiltiin paikoillaan seisomista ja pään laskemista. Pää ei kyllä laskeutunut edes kymmentä senttiä. Sitten kokeiltiin eteenpäin menemistä. Aina välillä kun muistutti, ettei saisi kiihdyttää, Hekla ei kiihdyttänyt. Pohkeenväistöjä Hekla ei suostunut tekemään, vaikka tiedän pikkuisen pystyvän niihin ongelmitta, jos niikseen on. Hekla otti asenteen "Yksi askel takasilla ristiin ja suoraan" ja sama sitten muutaman suoran askeleen jälkeen uudestaan. Töltti onnistui, kunhan vain muisti koko ajan liikutella kuolaimia. Lopuksi kokeiltiin taas etuosakäännöksiä ja Hekla fiksuna suostui lopulta vain tekemään niitä parempaan suuntaan ja huonompaan ei edes meinannut liikkua. Aikansa seistyä paikallaan, pikkuinen laski päänsä hetkeksi ja nosti heti takaisin. Meni yllättävän kauan tuohon. Parin kerran jälkeen sanoin sen olevan normaalia pikkuiselle ja mies oli samaa mieltä. Heti kun paino oli pois Heklan selästä, pääkin painui alas. Aivan kuten olin ennustanut.

Myönnetään, että Hekla on yksi pirun itsepäinen heppa, joten en hauku Poul Erikiä. Ei hänkään jumala ja kaikkivoipa ole. Ei hevosta saa kuuntelemaan, jos hevonen on vahvasti toista mieltä asiasta, ainakaan Heklan tahdonvoimalla. Lähinnä vain ihmetyttää, miksen oppinut mitään uutta. Kymmenen vuoden kokemuksen jälkeen pitäisi vielä olla paljon opittavaa tästäkin aiheesta. Samat neuvot hän antoi kuin minäkin olisin. Ole lähellä, tutustu hevoseen, ole rauhallinen, käytä ääntä, ole kärsivällinen. Ehkei Heklan kaltaisille tapauksille sitten vain ole mitään muuta keinoa. Ehkä se Savijärven jo edesmennyt Plisa opetti tietynlaisen asenteen itsensä kaltaisiin hevosiin, joista Hekla on vielä rauhallinen esimerkki. Hekla pysähtyy seinään, Plisa kääntyi takasten varassa ja pukitti jatkaen matkaa vanhoina päivinään.

Heklan jälkeen vuorossa oli viimeinen hevonen, Freyja. Vasta nelivuotiaana pikkuinen ei ihan olisi halunnut töihin. Taisteli vastaan minkä kerkesi ja heitti jopa ensimmäiset minipukkinsa. Ei sen takja, että Poul Erik olisi käyttänyt kovia apuja, vaan sen takja että kokoaminen oli ihan mälsä idea. Hevonen liikkui sivuttain tai pyörien minkä kerkesi, muttei koonnut itseänsä oikeastaan mitenkään. Häntä huitoi puolelta toiselle ja korvat olivat luimussa. Tarpeeksi monen tauon ja uuden yrityksen jälkeen Freyja jopa alkoi tajuamaan idean, mutta nelivuotiaan keskittyminen on mitä on. Häntä ei huitonut yleensä yhtään, korvat kuuntelivat ratsastajaa ja yhteistyökyky alkoi löytymään edes vähäisen. Saatiin siitä ainakin paljon aktiivisempi. Niin aktiivinen ettei muutaman kymmenen minuutin kevyen ratsastuksen jälkeen edes halunnut piehtaroida, vaikka normisti Freyja mieluummin makaa ja piehtaroi kuin kävelee. Nyt meni juuri päin vastoin. Käveli oikein rennosti ja reippaasti ympäri maneesia.

Ehkä parempi tapa kuin omani, ehkä ei. Paha sanoa. Tulos on kuitenkin aika sama. Ehkei Freyja ole aivan noin aktiivinen, mutta suhtaudun nuorukaisen ikään varsin varovasti. Lähinnä keskityn siihen, että hepalla on hauskaa ja asiat menevät niin kuin itse haluan. Erilaiset lähestymistavat. Ehkä Freyjaa voisi kohdella Poul Erikin tapaan aikusena, mutta nuorukainen on niin leikkisä vauva vielä.

Tuon jälkeen olikin tunnin ruokatauko, joka nähtävästi jatkuu vielä pari tuntia ja venyy nelituntiseksi. Sää on tänään ollut vähintäänkin mielenkiintoinen. Rakeita, lunta, ukkosta ja sitten tyyntä. Onhan siinä toki oma tunnelmansa, kun rakeet tuntuvat pistelivinä jopa ohuiden farkkujen läpi. Kasvoja ja niskaa vasten rakeet olivat vielä ihanempia. Häiritsevää kyllä, että rakeita voi sataa sankasti juuri sen jälkeen kun lumen tulo on lakannut ja sitten samalla alkaa ukkostamaan.